Shields: Tieteiden perustuksista ja maailmajärjestyksistä

Hän ei muista, milloin hän oppi äitinsä puutahakasvien nimet, mutta sen hän muistaa, miten lohdulliseen olotilaan nuo täsmälliset nimet hänet tuudittivat. Jo varhain hän uumoili olevansa ihminen, joka on vailla moraalin suojaa ja joka siksi tarvitsee tuekseen erityisen merkkijärjestelmän, kasvit, eläinet, tähtikuviot. Äitinsä puutarhakukkien lisäksi hän hallitsi pian myös peltojen ja metsien kasvikunnan. Hän oppi kaiken nopeasti ulkoa, yleisnimet ja tieteelliset nimet. Joka kerta kun hän tunnisti keräämänsä kasvin Spottonin kasviluettelosta, hänet valtasi kouristuksenomainen voimantunne.

Kun hän oli kahden- tai kolmentoista vuoden ikäisenä käsitti, että koko luonto oli luokiteltu, että joku muu kuin hän oli tajunnut, että maailmaan piti luoda jokin järjestys, hän tuli ikionnelliseksi kuin taikaiskuista. Hän rakasti erityisesti luokkia ja lahkoja, valtavia kasvitieteellisiä jakoja, jotka haarautuivat aina ohuimpiin oksastoihin saakka, pienen pieniin niemen neniin, jotka sinnittelivät urheasti evoluution jyrkissäkin mutkissa.

***

Kasvitieteellisen maailman järjestelmä riippuu hänen tietoisuudessaan kuin seinäkartta. Voisi ainakin olettaa, että toisetkin miehet ovat täyttäneet päänsä vastaavilla systeemeillä: filosofiat, historian tulkinnat, logaritmitaulukot, tekstit, uskomukset, tai tarkoin kartoitetut intohimot kantavat heitä eteenpäin samalla tavoin kuin hänen elävät luokkansa, lahkonsa, sukunsa, lajinsa ja alalajinsa.

Lähde: Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Juslin: Vaikenemme suhteemme kuoliaiksi

Äiti kieltäytyy ymmärtämästä, hänen päänsä on pitkä käytävä, josta puuttuvat ovet, loppu ja alku. Jos haluaa päästä perille, on naulattava seinille selväsanaisia kylttejä. Öhöm, öhöm, äiti kuuluuko? Niin, sinä siellä. Miten monta äitiä täällä muka on? Fridalla ja minulla (ja ehkä myös Fridalla) on yksi asia, jonka haluaisimme kertoa. Lupaa ettet suutu, ole kiltti, mutta nyt on niin, eikä sitä voi muuttaa ja koska et ole lukenut Freudia, et voi syyllistää itseäsi, sillä ymmärräthän, että syyllisyyden käsite esiintyy vain ahtaassa kristillisyydessäsi (vaikka, ethän sinä ole lukenut Raamattuakaan).

Häpeä ja syyllisyys syntyvät tyhjästä. Ex nihilo. Käsitteet elävät maasta maahan onttoina kuin tyhjiöt. Se ei ole elämää, äiti kiltti, se ei ole elämää. Elämä on sellaista joka tuntuu. Rakkaus ei ole sitä, että kääntää toisen posken ja antaa isän lyödä, sanoilla, nyrkeillä, olutpulloilla. Elämä on sitä että elää omaa elämäänsä. Luo. Ei vain ota vastaan ja hyväksy. Mutta niinhän kristinusko opettaa, äiti, ja yhteiskunta myös.

Auktoriteeteille on helpompaa, että ihmiset alistuvat, ihmiset joita voi polttamattomien saviveistosten tavoin yhä muotoilla. Saviveistokset kuivuvat kyllä nopeasti, mutta halkeavat viimein, jos niihin koskee. Ne halkeavat, koska ovat hauraita ja tyhjiksi koverrettuja, äiti. Minä en ole enää sellainen. Minulla on Frida sisimmässäni ja kun Frida jättää minut tai kun minä jätän Fridan, tiedän ainakin että osaan rakastaa, tiedän miltä rakkaus tuntuu. Tiedätkö sinä? Täytyyhän sinun tietää.

Mutta minä vaikenen ja äiti vaikenee. Vaikenemme toisemme, suhteemme kuoliaiksi. Niin on ollut aina, ja niin on jatkossakin, ellei sanota mitä tarkoitetaan ja ellei näytetä, sanota tai maalata mitä tunnetaan.

Lähde, Emma Juslin: Frida ja Frida

Walters: Joltakin vai jotakin varten?

“No mikä on tuomiosi, Michael?” kysyi hiljainen ääni hänen vierellään. “Onko kukaan meistä pelastuksen arvoinen vai olemmeko me kaikki kadotukseen tuomittuja?”
“Lawrence Greenhill”, vanha mies vihjaisi. “Sinä haastattelit minua kymmenen vuotta sitten eutanasiaa käsittelevään juttuun, jonka otsikko oli ‘Vapaus kuolla’. Olin praktiikkaa harjoittava asianajaja ja olin kirjoittanut Timesiin kirjeen laillistetun itsemurhan käytännöllisistä ja eettisistä vaaroista sekä ihmiselle itselleen, että hänen perheelleen. Sinä olit eri mieltä kanssani ja kuvasit minut kaikkea muuta kuin mairittelevasti vanhurskaaksi tuomariksi, joka väittää edustavansa korkeaa moraalia. En ole ikinä unohtanut niitä sanoja”.
Deaconin mieli masentui. “Muistan kyllä”, hän sanoi, itse asiassa muistan suorastaan liiankin hyvin. Tuo vanha äijä oli suhtautunut niin omahyväisesti mielipiteensä raamatulliseen arvovaltaan, että Deacon oli ollut vähällä kuristaa hänet. Itsemurha kaikissa muodoissaan on väärin, Michael… me tuomitsemme itsemme kadotukseen, jos anastamme Jumalalta määräysvallan elämäämme…

“No, olen pahoillani,” hän jatkoi äkillisesti, “mutta en ole vieläkään samaa mieltä kanssasi. Minun filosofiani ei tunnusta kadotukseen tuomitsemista. Eikä se liioin tunnusta pelastusta, sillä koko käsite herättää minussa levottomuutta. Pelastetaanko meidät joltakin vai jotakin varten? Jos ensimmäinen vaihtoehto on oikein, silloin oikeutta elää oman eettisen koodinsa mukaan uhkaa moraalinen totalitarismi, ja jos taas toinen vaihtoehto, niin silloin meidän pitää sokeasti noudattaa negatiivista logiikkaa, jonka mukaan jotakin parempaa on odotettavissa kuolemamme jälkeen.”

Lähde: Minette Walters, Kaiku – osin lyhennetty

Byatt: On siinä jotain perusteellisen naurettavaa

Fergusilla oli tapana siteerata minulle Freudia kuudelta aamulla. Analyysin päättyminen ja päättymättömyys, Fergus nousi aina aikaisin. Hän kekkalehti ympäri asuntoa – ilman rihman kiertämää – ja siteerasi Freudia: “koskaan analyysityön kuluessa ei herää niin vahva epäilys siitä, että nyt “saarnataan kaloille”, kuin koetettaessa saada nainen luopumaan penistoiveesta”. – Minun mielestäni hän – siis Freud – oli siinä asiassa väärässä – mutta joka tapauksessa – jotain perusteellisen naurettavaa siinä älyttömässä paasaamisessa oli – ennen aamiaista – kun kaikki roikkui siinä esillä – minä en pystynyt työskentelemään. Sellaista se oli. Tunsin itseni murjotuksi.  Ilman mitään hyvää syytä.

Lähde: A. S. Byatt: Riivaus

Russell: Filosofian mielekkyydestä

Tiede sanoo meille, mitä voimme tietää, mutta se mitä voimme tietää on pientä. [...] Teologia tyrkyttää dogmaattista uskoa, että meillä on tietoa siinä, missä tosiasiassa olemme tietämättömiä. Siten se synnyttää eräänlaista kaikkeuteen kohdistuvaa vaateliasta julkeutta. Epävarmuus tuntuu kiihkeiden toiveiden ja pelkojen vallitessa tuskalliselta, mutta se on kestettävä, jos haluamme elää ilman viihdyttävien keijukaissatujen suomaa tukea. Ei ole hyvä unohtaa filosofian esittämiä kysymyksiä, eikä myöskään vakuuttaa itsellemme löytäneemme niihin varmat vastaukset. Kenties tärkeintä, mitä meidän aikamme filosofia voi tarjota, on siinä, että se opettaa, miten on elettävä ilman varmuutta, mutta silti antautumatta epäröinnin lamaamaksi.

Lähde: Bertrand Russell, Länsimaisen filosofian historia 1.

Byatt: Metaforat ja ymmärrys

… Eikö sinulle tule koskaan sellainen tunne, että meidän metaforamme syövät suihinsa meidän maailmamme? Siis tietysti kaikki liittyy kaikkeen – koko ajan – ja kai sitä siksi opiskelee kirjallisuutta – minä opiskelen – siksi, että kaikki ne yhteydet vaikuttavat sekä loputtoman jännittäviltä että toisaalta jossain mielessä vaarallisen voimakkailta – aivan kuin meillä olisi johtolanka kaiken perimmäiseen olemukseen. Siis kaikki ne hanskat äsken, mehän juuri leikimme ammatillista huhu kiertää -leikkiä – keskiaikaisia hansikkaita, jättiläisten hansikkaita, Blanche Glover, Balzacin hansikkaat, merivuokon munapesäkkeet – ja se kaikki tiivistyy ihmisen seksuaalisuuteen kuin hillo jota keitetään kokoon. Ihan niin kuin Leonora Stern saa koko maailman edustamaan naisen ruumista – ja kielen – kaiken kielen. Ja kaikki kasvillisuus on häpykarvoitusta.”
Maud naurahti kuivasti. Roland sanoi:
“Mitä se sitten tosiasiassa on, mitä on tämä esoteerinen voima, mikä meillä on, kun me käsitämme, että kaikki on ihmisen seksuaalisuutta. Voimattomuutta se tosiasiassa on.”
“Impotenssia”, Maud sanoi ja nojautui kiinnostuneena eteenpäin.
“Vältin sitä sanaa, koska siitä nimenomaan ei ole kyse. Me olemme hirveän tietäväisiä. Ja meidän ainoa havaintomme on jonkinlainen alkukantainen sympaattinen magia. Infantiili polymorfinen perversio. Kaikki on suhteessa meihin, ja siksi me olemme oman itsemme vankeja – me emme näe asioita. Niinpä me väritämme kaiken tällä metaforalla – “
“Sinä olet todella kiukkuinen Leonoralle”
“Hän on todella hyvä. Mutta minä en halua nähdä hänen silmillään. Sillä ei ole mitään tekemistä hänen sukupuolensa kanssa tai minun sukupuoleni kanssa. En vain halua.”
Maud harkitsi ja sanoi: “Kaikkina aikakausina on varmasti totuuksia, joita ei voida kiistää – haluttiinpa tai ei, pysyvätpä totuudet totuuksina vastaisuudessakin tai eivät. Me elämme totuutta, jonka Freud löysi. Pidämmepä siitä tai emme. Vaikka me kuinka sitä muuntelemme. Emme me voi noin vain olettaa tai – kuvitella – että hänen käsityksensä ihmismielestä on väärä. Yksityiskohdissa hän on voinut erehtyä, mutta ei kokonaiskuvassa – “

“…. Eilen illalla minä ajattelin – sitä mitä sinä sanoit meidän sukupolvestamme ja seksistä. Me näemme seksiä kaikkialla. Niin kuin sanoit. Me olemme hirveän tietäväisiä. Me tiedämme kaikenlaista muutakin – että yhtenäistä egoa ei ole – että me rakennumme ristiriitaisista, toisiinsa vaikuttavista mekanismeista – ja sen me kai myös uskomme. Me tiedämme, että halu ajaa meitä tekoihin, mutta emme me näe sitä samalla tavoin kuin he, emme me pysty. Emme me koskaan lausu sanaa Rakkaus – me tiedämme, että se on epäilyttävä ideologinen konstruktio – Romanttinen Rakkaus erityisesti – ja siksi meidän mielikuvituksemme joutuu todella koetteelle, kun tahdomme tietää miltä tuntui olla he kaksi, täällä, ja uskoa kaikkeen – Rakkauteen itseensä, siihen että sillä mitä he tekivät oli merkitystä -”

Lähde: A. S. Byatt: Riivaus

Woolf: Tulevaisuuden ruumis ja veri on kuuden nuoren miehen varassa

Vain jokin aika sitten työmiehet olivat kullanneet viimeisen Y-kirjaimen lordi Macaulayn nimessä. Nimet ulottuivat katkeamattomana nauhana British Museumin kupolin ympäri. Suuressa syvyydessä sen alapuolella monet sadat elävät istuivat kärrynpyörän pinnojen ääressä ja kopioivat painetuista kirjoista käsinkirjoitettuihin kirjoihin. Silloin tällöin he nousivat etsiäkseen tietoa luetteloista ja asettuivat vaivihkaa takaisin paikoillensa, kun hiljainen mies kantoi aika ajoin täydennystä heidän pilttuihinsa.

- – -

Mutta mikä oli saanut Jaakob Flandersin lukemaan Marlowea British Museumissa. Nuoruus, nuoruus – jotkain villiä ja pedanttista. On olemassa esimerkiksi herra Masefield ja on olemassa herra Bennett. Tunge heidät Marlowen liekkiin ja polta heidät tuhkaksi. Älköön rahtuakaan jääkö jäljelle. Älä pelleile keskinkertaisen kanssa. Inhoa omaa aikakauttasi. Rakenna toinen parempi. Ja asettaaksesi asiat oikealle tolalle, lue uskomattoman pitkäveteisiä Marlowea käsitteleviä esseitä ystäväpiirillesi. Sitä tarkoitusta varten on verrattava eri tekstilaitoksia British Museumissa. On tehtävä se itse. On hyödytöntä luottaa Viktorian ajan oppineisiin, jotka perkaavat sisuksetkin tai elossa oleviin, jotka ovat pelkkiä julkaisijoita. Tulevaisuuden ruumis ja veri on kokonaan kuuden nuoren miehen varassa. Ja koska Jaakob oli yksi heistä, hän epäilemättä näytti hieman kuninkaalliselta ja juhlallisen tärkeältä kääntäessään kirjan sivuja.

Lähde: Virginia Woolf, Jaakobin huone

McEwan: Suhteuttamisharha

Yliluonnolliseen uskovan ihmisen alkukantainen ajattelu edustaa pohjimmiltaan sitä, mitä Perownen psykiatrikollegat sanovat suhteuttamisharhaksi. Se on subjektiivisen liioittelua, maailman näkemistä sellaisena kuin omat tarpeet edellyttävät, kykenemättömyyttä havaita omaa vähäpätöisyyttään. Henryn näkökulmasta sellainen järkeily kuuluu psyykkisten ilmiöiden kirjoon, jonka ääripäässä häämöttää psykoosi, kuin jokin hylätty muinainen temppeli.

Sellainen järkeily on sitä paitsi saattanut aiheuttaa lentokoneen palonkin. Syvästi uskovainen mies, jolla on pommi kenkänsä korosssa. Kauhistuneista matkustajistakin monet saattavat rukoilla – suhteuttamisharhaa sekin – omaa jumalaansa puuttumaan peliin. Ja mikäli kuolonuhreja tulee, samalta jumalalta, joka koko tapahtuman on säätänyt, haetaan hautajaisissa lohtua murheeseen. Tämä on Perownesta ällistyttävä ilmiö, vaikeaselkoinen inhimillinen ominaisuus, jota moraali ei riitä selittämään. Kaiken mielettömyyden ja teurastuksen ohessa siitä kumpuaa myös kunnon ihmisiä ja hyviä tekoja, kauniita katedraaleja, moskeijoja, kantaatteja, runoutta.

Lähde, Ian McEwan: Lauantai

Dostojevski: Ehkei sittenkään niin järkevä

Ihminen, aina ja kaikkialla, olipa hän kuka tahansa, on mielellään toiminut kuten on itse halunnut, eikä lainkaan sen mukaan, mitä järki ja hyöty ovat määränneet; tahtoa taas voi ja joskus jopa ehdottomasti täytyykin (tämä on taas minun ideani) jopa vastoin omaa etuaan.

Oma rajoittamaton ja vapaa tahto, oma, vaikka kuinkakin mieletön päähänpisto, oma mielikuvitus, olkoonpa se kiihotettu vaikka mielettömyyteen saakka – kaikki tuo on juuri sitä huomiotta jätettyä etua, joka ei sovellu mihinkään luokitteluun, ja jonka ansiosta kaikki järjestelmät ja teoriat joutuvat helvettiin. Ja mistä nuo kaikki viisaat ovatkaan saaneet päähänsä, että ihmisellä pitää olla jokin normaali, jokin hyveellinen tahto? Mistä syystä he kuvittelevat ihmisen ehdottomasti tarvitsevan järkevää, etua tavoittelevaa tahtoa? Ihminen tarvitsee yksinomaan itsenäistä tahtoa, maksoipa tuo itsenäisyys mitä tahansa ja johtipa se mihin tahansa.

Juuri kaikkien mielikuvituksellisimmat toiveensa, kurjimman tyhmyytensä hän haluaa pitää omanaan vain saadakseen todistaa itselleen (ikäänkuin se olisi kovinkaan välttämätöntä), että ihmiset ovat vielä edelleenkin ihmisiä eikä pianonkoskettimia, joita painelevat kylläkin luonnonlait omakätisesti, mutta jotka uhkaavat soittaa niin kauan, että lopulta ihmisen on mahdotonta varjella itsenäisyyttäään. Eikä sekään riitä.   Sillä vaikka ihminen todella osoittautuisi pianonkoskettimeksi, vaikka hänelle se todistettaisiin luonnontieteitten ja matematiikan avulla, niin hän ei sittenkään huolisi järkisyistä, vaan tahallaan tekisi jotakin päinvastaista yksinomaan kiittämättömyyttään: oikeastaan ollakseen itsenäinen.

Lähde. F. M. Dostojevski: Kellarinloukko, katkelmittain

Sartre: Olemassaolo on olemassaoloa, eikä mitään muuta

Ennen kuin sinänsä merkityksetön pikku tapahtuma voidaan kokea seikkailuna, on välttämätöntä ja riittävää – kertoa siitä. Juuri se pettää ihmiset. Ihminen on aina kertoja. Aina hän kertoo ja kuvailee ja muut kertovat ja kuvailevat hänelle. Kaiken mitä hänelle tapahtuu, hän näkee kertomansa läpi, hän suorastaan pyrkii elämään elämäänsä niin kuin hän siitä kertoo.

*****

Tavallisesti olemassaoloa ei havaita. Se on läsnä, ympärillämme, meissä, se on yhtä kuin me, ei voi lausua kahta sanaa puhumatta siitä. Ja lopuksi: sitä ei voi koskettaa. Kun luulin ajattelevani olemassaoloa, en, kuten näyttää, ajatellut mitään. Pääni oli tyhjä, tai sitten oli päässäni juuri parahiksi sana olla. Tai sitten ajattelin… miten sen sanoisin? Ajattelin kuulumista johonkin. Meri, niin tuumin, kuuluu vihreiden olioiden luokkaan tai vihreys on eräs meren ominaisuuksista. Ei edes olioita katsellessani lainkaan johtunut mieleeni, että ne ovat olemassa. Ne olivat edessäni kuin kulissit, pelkkinä ilmiöinä. Pitelin niitä käsissäni, käytin työkaluinani ja saatoin silmilläni arvioida niiden kovuuden. Sen syvemmälle en päässyt. Jos minulta olisi tiedusteltu, mitä olemassaolo on, olisin kerta kaikkiaan vastannut, ettei se ole mitään tai että se on vain tarpeeton lisä, joka ei lainkaan muuta olioiden luonnetta. Ja sitten se yhtäkkiä selvisi minulle kirkkaasti kuin päivä. Olemassaolo ei enää ollut hauras abstraktinen käsite, vaan olioiden ydin.

Värit, maut, tuoksut eivät milloinkaan olleet puhtaita, eivät milloinkaan vilpittömästi tai pelkästään sellaisia kuin olivat. Yksinkertaisimmassakin, elementaarisimmassakin aistilaadussa oli pohjimmiltaan, itsessään ja suhteessa itseensä jotakin liikaa. Jalkani vieressä oleva musta väri ei näyttänyt mustalta. Ehkä sitä olisi voinut pitää mustana. Se muistutti jotakin väriä, mutta se toi mieleen myös kaikenlaista muuta, mustelman, musteen, tai jonkin eritteen, hien. En kerta kaikkiaan nähnyt pelkästään mustaa. Näköhavainto on abstraktinen pelkistymä; ihminen yksinkertaistaa näkemänsä, luo sen itse. Tuo sävyltään vaihteleva, monimielinen musta oli paljon enemmän kuin haistettua, maistettua ja nähtyä. Rikkaus muuttuu kuitenkin sekasorroksi eikä loppujen lopuksi ole mitään, koska on liikaa.

Olemassaolon merkitsevin piirre on sen sattumanvaraisuus. Olemassaolo ei siis ole välttämätöntä. Olemassaolo on olemassaoloa, eikä mitään muuta. Kaikki olemassa oleva on havaittavissa mutta ei loogisesti johdettavissa. Uskon, että on ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet tämän. He ovat kuitenkin yrittäneet selviytyä sattumanvaraisuudesta sepittämällä välttämättömän ja oman itsensä syynä olevan olennon käsitteen. Mutta siten ei olemassaoloa voida milloinkaan selittää, sillä sattumanvaraisuus ei ole harhakuvitelma, ei ilmiö, joka voidaan tehdä tyhjäksi. Se on ehdoton ja siis täysin vailla syytä. Kaiken olemassaolo on täysin mielivaltaista, puutarhan, kaupungin, minun.

Kaikki olemassa oleva syntyy ilman syytä, jää olemaan heikkoudesta ja kuolee sattumalta. Nojauduin taaksepäin ja suljin silmäni. Mutta niin kuin hälytysmerkin saaneena kuvat hypähtivät heti silmiini, täyttäen ne olemassaololla. Olemassaolo on täyteyttä, josta ihmisen on mahdoton päästä eroon.

Lähde, Jean-Paul Sartre: Inho